>> Belgitytöt Daimi & Keesi <<

Tässä lajissa kunnostauduimme aluksi omatoimisesti. Keväällä 2006 Daimin ollessa n.6kk:n ikäinen pääsimme treenaamaan YLIKS:n (Ylivieskan kennelseura) riveihin jatkoryhmän mukana, tästä suuri kiitos Moilasen Markulle, joka sittemmin toimi myös yhtenä meidän taitavaista kouluttajistamme. YLIKS:n porukassa treenasimme pari kautta, kunnes huhtikuussa 2007 muutettiin Ouluun ja pääsimme mukaan OKK:n (Oulun koirakerho) agiporukkaan.

Tässä vaiheessa keskusteltiin koiran kanssa välillä ankarastikin siitä, että kukas sen kaapin paikan nyt näyttääkään ja muutaman kerran tuli lähdettyä treenikentältä sillä mielin, että paskat, tää ei ole meidän laji. Pari agistarttiakin käytiin ottamassa keväällä; turhan aikaisin.. Ei ollut luotto paikallaan kummallakaan, joten hylkyjä haettiin. Vaan kokemushan siinä karttui. Suurin opettelun paikka meille siis oli koiran itseluottamuksen parantaminen, vaadin välillä reppanalta vähän turhia ikään nähden, joten eipä se ihme ollut jos koira oli vähän epävarma. Kesän kuluessa opittiin kuitenkin paljon, sekä koira että minä, ja startattiinkin agissa ihan oikeilla mielillä elokuussa Ylivieskassa, jolloin kaikki se epäluulo ja ennakointi oli hus-pois-tiessään ja saatiin tulos aikaiseksi.. vaikkei se nyt mikään nolla ollutkaan, mutta hitsit sentään, yhteispeli toimi!

Joulukuussa 2007 käytiin yhdet kisat hyppelemässä ja kivaahan meillä oli: hylky ja vitonen. Seuraavan kerran startattiin sitten helmikuussa 2008, jolloin tassuihin tarttui tuplanollat 1. ja 3. sijoituksilla. Tästä oli hyvä lähteä. Nyt kun koira toimi, niin olisihan se hyvä jos emäntäkin osaisi ohjata.. Siitä todisteina seuraavien neljän kisan hulppeat "pistesaldot", parhaimmillaan 30vp per startti. Nämä tulivat rimojen roiskimisista: kun ohjaaja tökkii, niin tökkii sitten taitava pieni belgikin :) Daimi irtoaa ja on nopea, joten siinä on huono yhdistelmä tällaiselle ohjaajalle kuin minä :) Vaan kyllä irtoamisesta ja nopeudesta toki hyötäkin on, kuten esim. kesäkuussa 2008 iltakisoissa kävi, kun rata oli ykkösluokan tapaan suoria täynnä, niin sieltä se nousunolla haettiin ja koira oli maalissa jo reilusti ennen ohjaajaa :)

Kakkosluokassa kerettiin muutama kisa kisata ennenkun käytiin Kemissa pakkasrallin tarjoamana kokeilemassa miltä se kisaaminen tuntuu keinonurmella ja hyvältähän se tuntui ja kuuleman mukaan näyttikin. Kolme starttia käytiin kisaamassa yhden päivän aikana, joista ensimmäiseltä tuli nolla 2.sijoituksen kera ja viimeiset kaksi olivat kauniita hylkyjä (ohjaaja olettaa eikä ohjaa). Onneksi tuo meidän pikakiituri on radalla aina korvat mukanaan, joten hylkyjä ei haeta sen vuoksi, että tuo karkaisi väärille esteelle, vaan ihan vaan sen vuoksi kun minä ohjaan sen niille :) Kemin pakkasrallin jälkeen käytiin vielä helmikuussa oman seuran kisoissa yhdet viikonloppukisat, joista se katkera vitonen tuli ihan ohjaajan hahmoittamisvirheen takia + tietty ne kivat hylkystartit, joissa ohjaaja niin ikään ei osannut hommiaan..

Daimin pentuloman jälkeen käydään taas kisaamaan, kunhan ollaan molemmat saatu kisakunto kohilleen :) Kaikenkaikkiaan meillä on Daimin kanssa vielä paljon opittavaa tästä touhusta, mutta hullun hauskaa meillä on sitä opetellessa ;)

Kävimme pentukoulun Ylivieskassa Daimin ollessa n.7kk:n ikäinen (seuraaminen remmissä, sekä peruskäskyt; istu, maahan, seiso ja paikka olivat hallussa ennen pentukoulun alkua), siitä asti ollaan tokoilua harrasteltu ihan tosissaan. Tokoryhmään päästiin keväällä 2007 kun Ouluun muutettiin. Siitä eteenpäin ollaan OKK:n tokoryhmissä oltu joka kaudella. Daimi on motivoitunut ja toimii käskyn alla loistavasti myös häiriössä. Daimi nauttii työskentelystä ja on hyvin vietikäs. Taistelutahtoista ja saaliista syttyvää koiraamme on ollut erittäin helppo kouluttaa. Patukan, rätin tai pallon näkeminen riittää neidillemme siihen, että ulkopuoliset ärsykkeet unohtuvat ja neitimme on valmiina työhön.

Ensimmäisissä tokokisoissa kävimme elokuussa 2007 ja haimme sieltä 2.tuloksen ukkosen tähdittämänä, kisoissa heikoksi kohdaksi muodostui paikallaolo ja ohjaajan pienoinen kramppikuume. Marraskuussa 2007 Daimi alkoi hoksaamaan, että mamma tykkää valtavasti kun koiraneidin pää pysyy maassa vapautuskäskyyn saakka. Näin sain kavennettua koiran näkökenttää, kun pää ei pyöri kokoajan. Tämä on tärkeää meidän terävälle neidollemme, joka kerkeää nähdä ja kuulla sata asiaa siinä missä minä yhden.. Tämän vuoksi päätin, että käydään TK1:n edestä tokoilemassa ennen avoimen piilopaikallaoloja. Toisissa tokokisoissa kävimme tasan vuoden päästä edellisistä, hirmu pitkä ja turha väli, mutta aika ei yksinkertaisesti aina riitä kaikkeen, mitä haluaisi koiran kanssa touhuta. Tässä toisessa kokeessa meillä olikin sitten ihan eri meininki mitä edellisissä kisoissa ja haettiinkin sieltä 1-tulos luokkavoiton ja KP:n kera (187p.). Seuraaviin kisoihin mentii heti syyskuussa ja sieltäkin haetiin 1-tulos, vaikkakin vähän huonommilla pisteillä (179), kun paikallaolossa pelleili. Ja mitäpä sitä hyvää kisaputkea katkomaan, joten ilmoittauduttiin heti seuraaviin mahdollisiin kisoihin ja lokakuussa 2008 käytiin sitten hakemassa se vika 1-tulos luokkavoitolla ja KP:lla varustettuna (197p.).

Avoimessa käytiin onneamme kokeilemassa sitten heti helmikuussa 2009, joka kylläkin olisi voinut jäädä kokematta. Piilopaikallaolo on Daimille aikaimoinen haaste ja sitä treenaillaan nyt sitten ihan kantapään kautta. Daimi harrasti kisoissa ekaa kertaa sopraanon roolia ja pöhisi sekä haukahteli oikeastaan koko paikallaolon ajan. Viimeisillä sekunneilla nousi seisomaan ja lähti ettimään että minne kummaan se mamma meni, kun ei hänen hätähuutojaan kuule.. Ja koska minä en heti ekasta usko, niin mentiin vielä maaliskuussa kisoihin kokeilemaan ja todistamaan että edelleen se paikallaolo on kaameaa.. Vahvistettiinpa samalla sitten tuota "paikallaolo on luoksetulo" -liikettä..

Pari kuukautta kerettiin paikallaoloa vahvistamaan ennen juoksuja sekä Daimin mammalomaa. Pentuloman jälkeen on tarkoitus treenata tuo paikallaolo nyt niin varmaksi, että kokeessa ei tule tilannetta jossa se voisi p.olosta livistää. Muutoin kaikki avoimen ja voittajan liikkeet ovat hyvin opittuja. Seuraaminen on mielestäni kuitenkin se kaikkein upein liike meillä, paikka on bueno ja kontakti pysyy.

Daimi on kyllä tokokoira isolla t:llä, nauttii työnteosta ja palkaksi riittää kehut. Daimia ei ole koskaan tarvinnut herätellä tai viritellä. Ja omaa koiraahan ei koskaan voi kehua liikaa, joten pitää vielä mainita, että tähän mennessä Daimilla ei koskaan ole kiehunut tai keitänyt yli, vaan pitää aina päänsä jäissä, vaikka ohjaaja vaatisi kuinka monta toistoa tahansa.

Jälkeä olemme treenanneet tosimielessä kesästä 2007 alkaen. Makkararuutua emme ole kuin kerran tehneet Daimin ollessa reilun 6kk:n ikäinen ja makkarajälkeä emme lainkaan, jos ei jäljen lopussa olevaa palkkaa lasketa (siitäkin luovuimme parin treenin jälkeen). Daimi on aina ollut hyvin rohkea ja vahvasti etenevä "nenäkoira", jolle nenän käyttö on luontaista. Aloitimme treenaamisen suoralla jäljellä, kunhan ensin opeteltiin noin 10min. ajan keppien nostamista.. Sen enempää aikaa se keppien nostamiseen tarkoitettu opettelu ei tosiaankaan ole tähän mennessä vaatinut, Daimi on nimittäin aina ollut innokas nostelemaan ja tuomaan puutavaraa. Ekat treenit tehtiin Mattilan Saaran ohjauksessa kesällä 2007 ja sen jälkeen ollaan tasaiseen tahtiin käyty jälkeä tekemässä, se kun täällä pohjolan kuivissa metsissä on aivan ihanaa puuhaa! Alkukesä 2008 treenattiin Moilasen Karoliinan opeissa OKK:n jälkiryhmässä, paljon opittiin ja treeni- ja kisaintoa tuli. Kesällä 2008 ajettiin jo noin kilometrin pituista jälkeä, janalähdöillä. Peltojälki yleensä hieman lyhyempi, sillä kovin harva iso pelto on kesannolla niin, että siellä mahtuisi jälkeä tekemään. Keppejä on kylvetty moiselle matkalle vaihtelevasti 6-8kpl. Daimi ajaa tarkasti ja ilmaisee kepit tosiaan nostamalla. Janalla ei tähän astisen "uran" aikana koskaan ole ajanut takajäljelle, *kop kop*, mutta häiriössä (metsän asukit, harhajäljet) ei oikein vielä osaa työtään tehdä tarkasti. Tästä todisteena ekat jälkikokeet, jossa lähti harhajäljelle katselemaan läheistä laavua ihmisineen. Harhajälkiä treenailemmekin nyt erityisesti.

Esineruutu on meillä ollut alussa se suurin opettelun paikka. Normaalisti tuo kaikeanlaiset tavarat kauniisti, mutta jostain syystä esineruudussa oli kesällä 2007 ongelmana luovuttaminen.. Daimi tosiaankiin irtaantuu erittäin hyvin, löytää esineen yleensä nopeasti ja lähtee tuomaan sitä iloisesti minulle, mutta muutaman metrin päässä minusta tekee kuitenkin useimmiten stopin ja ryhtyy viskomaan esinettä (jos on esim. hanska tms. pehmoinen esine), sekä touhuilemaan omiaan sen kanssa. Vasta kovemman käskyn jälkeen tuo esineen korvat luimussa ja mielistellen. Pallon tai muun kovemman esineen kanssa ei tätä ongelmaa ole. Treeniporukan opeissa kuitenkin tämä murkkuilu näyttää loppuneen ja pikkuhiljaa uskallan sanoa, että kisakunto on esineruudun puolesta kohillaan. Kesästä 2008 saakka ollaan tehty kapeita kaistaleita esineruuduksi (n.20mx50m), tällöin työskentelee intensiivisemmin eikä rupea päättömänä juoksentelemaan metsässä ruudun rajoja tutkien. Esineitä ruudussa on ollut vaihtelevasti 1-3välillä, vähintään yksi vähän paremmin piilotettuna.

Hakua aloitimme omatoimisesti treenaamaan alkutalvesta 2006 ja laji tuntuu oikeen mukavalle. Saapa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan tämän lajin suhteen. "Ukon" etsimistä kohtisuorasta linjasta ollaan nyt treenailtu, hyvin homman ymmärtää ja palaa kauniisti ukon kanssa luokseni.. Tosin saattaapa olla sekin pieni helpotus Daimille, että se ukko on ollut oma isäntä. Jossain vaiheessa pentuloman jälkeen on tarkoitus lähteä treeniporukan kanssa metsään ja aloitella myös jossain vaiheessa treenaamaan rullailmaisua, haukkuminen kun ei Daimille luonnostaankaan ole oma juttu.

Tottis on hyvällä mallilla, jossain välissä pitäisi aina vaan treenailla sitä seuraamista ampumisen kanssa, se kun aina tuppaa jäämään kun ei omaa starttipistoolia ole takataskussa.. Ainoa murheenkryyni tottistelessa on se aina yhtä POP paikallaolo.. Mutta ei auta kun treenata.

Minua ei ikinä oikeastaan ole näyttelykärpänen (vai mikälie paarma se nyt on) päässyt puraisemaan. Tykkään toki näyttelyissä käydä, ei siinä mitään, kiva nähdä tuttuja yms., mutta "turhaa" hommaa se silti mielestäni on. :) Rotuominaisuudet ja rodunomainen ulkonäkö ovat kauneuksia tuomarin silmissä, eli ihan tuomarista riippuen näissä karkeloissa näyttää pisteitä tulevan. Asiansa osaavat erikoistuomarit ovat katoava luonnonvara. Muutamissa näyttelyssä ollaan Daimin kanssa silti käyty ja tuloksista löytyy mm. belgien erikoisnäyttelystä vuonna 2007 saatu ERI, josta ollaankin huisin ylpeitä - Daimi oli lähes karvaton. Parhain tulos Daimilla on niinikään ns. bikineissä Rovaniemen ryhmänäyttelyistä 03/08 saatu ROP ja sen siivittämä SERT. Daimilla on paha tapa peitsata jos vauhti on liian hiljainen. Treeniä ollaan kovasti otettu ja nykyisin Daimi kulkee hyvin ilmavasti ja tyylikkäästi ravissa, jos vauhtia saa tarpeeksi.. Kehät ovat vain usein olleet niin pieniä, että me emme kerkiä/osaa kehässä kulkea sellaisella vauhdilla että ravi pysyisi kauniina. Pentuna ja teinivaiheessaan Daimi myös arasteli tuomareita peruuttamalla ja istuutumalla, alkujännityksen jälkeen tuomarit -erityisesti miehet- ovat saaneet toimia Daimin hurjan pussailun kohteena :) Nyt kuitenkin tästä meidän ujopiimästä on kehittynyt varsin avoin ja ystävällinen narttu, möröt jäivät ilmeisesti Ylivieskaan, sillä Ouluun muuton jälkeen on tämä meidän neiti muuttunut maalaistollosta kunnon city-koiraksi.

Aloitimme juoksentelun Daimin ollessa 11kk:n ikäinen. Tämä laji on tarkoitettu omaa kuntoa sekä koiran kestävyyttä treenataksemme, joten meillä ei ole kisasuunnitelmia. Daimilta löytyy juoksutarkoitukseen husky-valjaat joka onkin todella mieluinen - heti sen nähtyään neitikoira pyörähtää muutaman kierroksen hyrränä iloissaan ja sitten painelee istumaan eteiseen, odottamaan lenkille lähtöä. Toistaiseksi emme ole juosseet kuin lyhyitä, max.10km. lenkkejä, kun oma kunto on vielä vähän herkemmin maitohapoille menevää, mitä se on koiralla :) Myös Samu juoksentelee Daimin kanssa, joka tuntuukin olevan heille sopiva yhteinen harrastus - kotiin tulee lenkin jälkeen väsynyt mutta onnellinen kaksikko.